Oli vuosi 1972, olin töissä Munchenissä liikepankissa ja opiskelin Munchenin yliopistossa. Työkaverit olivat monesta maasta ja opiskelukaverit ja opettajat vielä useammasta. Suomalaisen nuoren naisen maailmankuva laajeni niin hurjaa vauhtia, että sitä on vaikea uskoa todeksi näin jälkikäteen. Oli Olympialaiset ja terroriteot, oli humalaiset suomalaiset niin urheilijat kuin turistitkin. Kaikkia piti auttaa kun osasi kielen ja tunsi palvelut. Historia opiskelleena minulla oli oma ajatukseni siitä, miksi minun oli niin helppoa sopeutua saksalaiseen yhteiskuntaan, osasin kielen, mutta oli siinä muutakin. Suomi oli ollut Saksan kumppani monessa yhteydessä, sotia unohtamatta. Minuun suhtauduttiin suopeasti, en ollut maahanmuuttaja.
Nyt ollaan jälleen Munchenissä. Nyt puhutaan samoista asioista kuin 1938. Historiaa tuntevat tietävät ja toivottavasti ymmärtävät vertauksen. Maapallo on vain käynyt pienemmäksi kuin silloin ennen. Nyt tänne pitäisi mahtua sovussa asumaan kaikkien 8 miljardin. Niin me tavikset teemmekin. Me tapaamme mukavia ihmisiä sieltä täältä ympäri maailmaa eri puolilla maailmaa. Puhumme arkielämästä, arkisista huolista ja säästä, elämästä ja onnesta.
Sitten on se kerros jokaisessa kansakunnissa, joka ei sopeudu yhteiselämään. Se vaatii luksusjahtien ja avaruusalusten lisäksi oikeutta määrätä miten tavisten on elettävä, ei ainakaan sovussa naapurin kanssa. On ollut uskonnon ja erilaisten ideologioiden varjolla valtaapitäviä. Ei siinä yhden taviksen henki paljon ole painanut. Ennen me emme sitä tienneet, nyt me tiedämme, kun tieto kulkee valoa nopeammin läpi koko pallon. Tietämättömyys on ollut suurin uhka. Ja se on sitä edelleen. Jokainen aika on omansa, mutta jokaisessa ajassa kasvaa seuraavan siemenet. Muistelen lämmöllä kaikkia niitä ihmisiä Munchenistä, missä he tänä päivänä kulkevatkaan. He olivat kaikki niitä, joille jokaisen ihmisen elämä itsessään oli arvokas taustoista riippumatta. Tämä henki ei kuole koskaan.