Olen siitä ylpeä, kun 13-vuotias teini sanoo minua vanhaksi. Käymme keskustelun. Hänellä on koko elämä vielä edessä. Hän on minun ikäiseni vuonna 2084.
Millainen on Suomi, Eurooppa ja maailma silloin? Saako hän edes elää niin pitkään? Sodat, pandemiat ja mikä pahinta, ilmastonmuutos, jonka olemme itse aiheuttaneet. Nyt tuen häntä opiskelemaan kaikkea mahdollista, opetan ymmärtämään tämän päivän digitaalista maailmaa ja ihmisiä siinä. Olen hiljaisen tiedon lähettiläs.
Maailma on pullollaan tietoa- Mikä on oikeaa ja mikä väärää tietoa. Jotta hän osaisi edes vähän erottaa sitä oikeaa, pitäisi tuntea elämän lainalaisuuksia. Pitäisi oppia uskallusta myöntää erehtyneensä. Kaikkea tietoa en voi siirtää, mutta voin siirtää ymmärryksen siitä, että on oltava nöyrä kaiken uuden edessä. Samalla pitäisi uskaltaa olla mukana ja kieltäytyä sellaisesta , mitä ei koe oikeaksi.
Tänä päivänä hän seuraa netistä, mistä muut samanikäiset pitävät eri puolilla maailmaa. Saan kuulla hänen urheilulajinsa huippusuorittajista. Minulle näytetään kuvia TikTokista ja Youtubista. Jollakin on miljoonia tykkäyksiä. Yhteinen kieli on englanti. Nimistä voisi päätellä, että ihmiset tulevat kaikista maanosista. Hän on siellä kuin kotonaan. Missä ovat vanhemmat, opettajat , päättäjät? Missä maailmoissa he elävät.
Hän on viime kädessä kuitenkin nuori ihminen, joka kaipaa hellyyttä, hyviä sanoja ja varmaa aikuista, joka ei jätä kriisienkään keskellä.
Me vanhat, me voimme olla nuorempien tukena. Me olemme jo läpikäyneet eri ikäkausien myllerrykset. Vanhuus on viisautta.