Aamulla varhain kello 06 on sumua järven selällä. Jostain kuuluu huutoa. Taitaa olla kettupoika etsimässä kaveria. Olen luonnon keskellä. Jos olisin kaupungissa, niin kuulisin autojen ääniä ja hissin kolahduksia. Lähiluonto olisi pihan puissa lintujen muodossa. Mutta ne ovat jo hiljentyneet, muuttopuuhissa. Linnut eivät tarvitse koronatodistusta lentääkseen toiseen maahan tai maanosaan. Tämä meiltä usein unohtuu, emme me niitä lintuja omista. Niin kuin emme muutakaan luontoa. Se aamusumu ja ketun huuto, nekin tapahtuvat täysin riippumatta ihmisen toimista.
Mitä minä sitten aamulla mietin, kun läksin aamuaskareisiin. Mietin ihmisenä olemisen haasteita. Muistin lapsuuden, johon eivät televisiot ja kännykät kuuluneet, kunhan oli riittävästi ruokaa. Se tuli vain mieleen tänä aamuna. Aikaiset kouluunlähdöt ja pitkät kävelyt kouluun metsän lävitse. Siellä pelotti, mutta ei saanut pelottaa. Onnesi unohdin pian aina pelon. Nytkin pelottaa. Mitenkähän käy Afganistanissa, miten lapset siellä menevät kouluun. Tai miten suomalaiset pärjäävät paraolympialaisissa. Varsinaiset eivät menneet kovin hyvin. Oltiin siellä valtioiden välisissä hännän huippuna. Mutta oikeasti ei pelota niin kuin lapsena. Ei vaikka televisio ja netti ovat täynnä sotaa, kärsimystä ja kauhua. Vuoden ajat vain ovat alkaneet mennä vauhdikkaasti ohitse. Sitä ihmettelen.
Ymmärrän, että ihmiset ymmärtävät asiat eri tavoin. Kaikilla on erilainen koulutus tai koulussa on oppinut eri asioita ja ymmärtänyt eri tavoin. Sama on jatkunut aikuiselämässä, erilainen ymmärrys ja sitten niistä on tullut asenteita. Ja sitten se ajattelu on mennyt perintönä seuraaville sukupolville. Harva muistaa aamulla, että miten se luonto voi tai mitä ulkona kuulee. Mielessä on vain se ruoka ja ne uutiset. Mutta vaikka olisi siellä auton, ratikan, junan tai lentokoneen sisällä, luonto elää kaiken tuon ihmisen teknisen ympäristön ulkopuolella. Ja luonto alkanut valmistautua syksyyn tällä pohjoisella pallonpuoliskolla. Ja syksy tulee meistä riippumatta niin kuin se tuli 70-vuotta sitten.