Pohjoisen pallonpuoliskon kevään merkit ovat jo ilmassa. Valoisa aika on pidentynyt. Siellä täällä näen avoimia puroja, joissa sulamisvedet virtaavat. Linnut ovat alkaneet laulaa. Kuulen sen kun aamuvarhaisella kuljen ulkona puiden ohitse. Auringon säteily suorastaan tunkeutuu metsän varjoihin. Ikkunanlaseissa näkyvät lopuillaan olevan talven nokipäästöt. Autoliikenne kulkee ikkunoideni alitse. Mutta niin on ollut aina.
Olen myös havainnut, että mieli tekee kävellä yhä useammin meren rannoilla. Haistelen tuulta, istun kalliolle ja katson maisemaa. En kävele yksin enkä ole yksinäinen vaikka olisin yksin. Me ihmiset, luonnon yksi laji, olemme kaikki erilaisia yksinäisyyden suhteen. Toiset ovat yksinäisiä vaikka ympärillä pyörivät perhe ja ystävät, toiset eivät kärsi yksinäisyydestä vaikka eläisivät yksin mökissään etäällä muista. Kevään merkkeihin kuuluu myös ihmisen yksinäisyys. Kevät herättää tunteet. Miltä elämä maistuu.
Antaa kevään tulla. Se kuuluu vuoden kiertoon täällä maapallon alueella, mihin Suomikin valtiona kuuluu. Mutta pallo itsessään jatkaa kulkuaan. Metsäpolulla heräävät vihreät lehdet eivät maapallon kiertokulusta piittaa, tai ehkä ne kokevat sen enemmän kuin me ihmiset, meidän tietämättä.
Ajattelen globaalisti, toimin lokaalisti. Sille ei voi mitään, olenhan ihminen. Kevät tulee kuitenkin.