Varhainen aamu, astelin ulos ja piharuohikolla vastaani taapersi sorsapoikue. Sorsat ilmestyivät eilen pihaan. Aamulla ne kuulivat varmaan heräämiseni ja saapuivat paikalle aamupalan toivossa. Pientä nahistelua leivän paloista. Siinä me katselimme toisiamme. Miten ne olivat noin kesyjä täällä keskellä metsää ja peltoja? Mutta jos luonto yllättää päivittäin jollain, jota en ole vielä kokenut, niin sitä tekee myös ympäröivä ihmisten maailma. Miten me maailman sivistysyliopistoja käyneet ihmiset emme saa yhtä sotaa loppumaan? Ihmisillä taitaa olla taipumus ratkaista riidat yrittämällä hävittää vastapuoli. Mutta kun ihminen on ihminen ja eroaa siten muista eläimistä, niin miksi se yrittää sitä hävittämistä oman lajinsa parissa. Siihen en ole löytänyt vastausta. Mutta jotain kehitystä on tapahtunut vuosisatojen kuluessa, mutta mitä vielä tulee tapahtumaan , sitä emme tiedä tarkalleen, vaikka jotain voimme aavistella. Kaikki haluavat ruokaa. Katselen edelleen kahvikupin takaa sorsanpoikasia, jotka innokkaasti tutkivat ruohikkoa, josko sieltä löytyisi syötävää. Kesäaamun rauhaa.
